Soita

+358-44-916 9860

Lähetä viesti

paivi.suutari (at) lemmatravel.fi

Lempeän matkailun lifestyle-blogi

Soista muttei surkeaa

Kategoriat: Hyvinvointi
Posted 2020-08-27

Kun matkailu pysähtyi maaliskuussa, pelko ja suru astuivat sydämeen myös ammatillisesti. Yritykseni liikevaihto ja kesäkaudelle suunnitellut esteettömän matkailun ryhmäretket vajosivat koronasuon silmään. Rakensin itselleni pitkospuut sosionomiopinnoista, osa-aikaisista palkkatöistä ja luottamuksesta kestävän matkailun tulevaisuuteen. Nyt askel on taas vakaa.

 

"Jos sä vaikka istut siinä ja odotat, niin toimiston kundit tulee aamulla ja ohjaa eteenpäin", tulotransferin tehnyt kollegani ohjeistaa minua myötätuntoisesti. Istahdan betoniportaalle matkalaukkuni viereen ja sanon joo, kun en muutakaan keksi. On huhtikuinen aamuyö Turkissa vuonna 1995.

 

 

Vähitellen nouseva aurinko värjää taivaan vaaleanpunaiseksi. Tervehdin ohikulkevaa kissaa - ja kohta sen jälkeen uuden työpaikkani aamuvirkuinta ihmistä, joka katselee minua ihmeissään toimistolle tullessaan.

Olen saapunut töihin 1990-luvun charter-matkailun kehtoon Turkkiin, mutta tieto tulostani on jäänyt matkan varrelle. Asiat kuitenkin selviävät, kuten ongelmilla on tapana selvitä monta monituista kertaa sen jälkeenkin. Sittemmin matkailun ammattiaineiden opettajan työssäni olen nähnyt opiskelijoiden silmien laajenevan, kun kerron opastarinoita ajalta ennen kännyköitä, Googlea ja navigaattoria. "Miten te pystyitte neuvomaan asiakkaita? Entä jos jotain sattui vaikka maaseuturetkellä? Entä jos bussi ei tullutkaan? Miten te piditte yhteyttä kavereihin?"

Niinpä. Työ vaati omatoimisuutta, sitkeyttä ja huumorintajua. Sitä se takuulla tekee vieläkin. Suositun rantalomakohteen oppaana sain olla paitsi opas, myös itseopiskellut sosiaalityöntekijä, terapeutti, kasvien- ja eläintentunnistaja, stand up -koomikko, terveydenhoitaja, meteorologi, ryhmäyttäjä, järjestysmies (tai siis -henkilö), mattoasiantuntija, personal shopper ja monta muuta. Ja kaikkea sitä rakastin! Opin joka päivä uutta paitsi minua ympäröivästä maailmasta myös ihmisenä olemisesta.

Hotellimuistot filminauhana

Koronakuukausina olen katsellut mielessäni matkailualan menneisyyteni vuosia kuin filminauhalta. Olen palannut mielessäni nuoruuden harjoittelujaksolle Garmisch-Partenkircheniin hotelliin, jossa törmäsin ensimmäistä kertaa niin kofeiinittoman kahvin kuin lajitteluroskisten olemassaoloon. Hotelliin, jonka henkilökunnan asuntolan huoneessani palelin, ja jossa söin mukisematta sitä mitä eteeni laitettiin. (Liian usein se oli possunniskaa.) Hotelliin, jossa toimitin tyylikkäällä tarjoiluvaunulla keittiömestarin loihtiman aamiaisen sviitissä asuvan asiakkaan koiralle - hopeakuvun alla tietenkin.

 

Valmiina iltavuoroon GaPa:ssa, allekirjoittanut keskellä. Etsin kuvassa vasemmalla puolellani olevaa henkilöä; kerrothan, jos tunnistat.

 

Tein paljon töitä kahdessa pätkässä, ja keksin loistavan tavan erottaa, onko herätessäni aamu vai ilta: nukuin päiväunet sängyssäni toisin päin kuin yöunet. Jos katsoin herätessäni valkoista seinää, oli aamu. Jos avasin silmäni kohti vihreää seinää, oli kiire iltavuoroon. Opin saksalaista työkulttuuria, uskalsin puhua koulussa oppimaani saksaa ja kiinnostuin vuoristokaupunkien parantolamenneisyydestä. Pienellä vapaa-ajallani tein kävelyretkiä harjoittelupaikkaani ympäröiville rinteille. 

Hymysuin muistelen myös erästä helsinkiläistä hotellia, jonka henkilökunnan avauskokoonpano komeili aikoinaan Kauppalehden etukannessa. Meillä oli huippukonsepti ja tiimi, joka puhalsi yhteen hiileen. Nyt kai saa jo sanoa ääneen, että töissä oli tosi kivaa. Kollegoillani oli erityisen kivaa esimerkiksi silloin, kun tiedustelin asiakkaaksi tulleelta, kaikkien (paitsi minun) tuntemalta huippu-urheilijalta hänen nimeään. Vieläpä äänekkäästi ja moneen otteeseen. Olisittepa nähneet asiakkaan epäuskoisen ilmeen hänen toistaessaan kärsivällisesti nimeään. Tee siinä sitten töitä, kun kaverit räkättävät ja kokoavat itseään sermin takana. Yksi hauskimmista työpäivistä ikinä, näin jälkikäteen ajateltuna myös minulle.

Eurooppa, unelmieni työpaikka

Seuraavaksi mieleni kuljettaa minut Budapestiin. Muistoissani saavun sinne kohde-edustajaksi aprillipäivänä yli 20 vuotta sitten Malévin lennolla, repussani muutamia vaatteita ja erittäin alkeellinen tietämys Unkarista (lähinnä kliseisesti paprika, puszta ja Balaton). Vastassa lentokentällä on kaksi tulevaa kollegaani, jotka ovat päättäneet laittaa minut huumorintajutestiin.

Toinen heistä esittää asiakasta ja toinen opasta, joka hän tietysti onkin. Matkalla kaupungin keskustaan "asiakas" valittaa aivan kaikesta ja kyselee yksityiskohdat joka ikisestä näkemästämme patsaasta ja rakennuksesta. Oppaan vastaukset ovat puolestaan niin pöyristyttäviä, että alan vakavasti pohtia, millaiseen paikkaan olen tällä kertaa onnistunut itseni tuuppaamaan. "Tuollaisen tyypin kanssako minun pitää tehdä töitä?", pohdin hiki otsalla.

Loppuhuipennuksena minut viedään ensimmäiseksi yöksi kahden tähden hotelliin, jonka vastaanottovirkailija on otettu sulavasti mukaan juoneen. Hän kertoo vakuuttavasti hotellin olevan ylibuukattu, mistä johtuen saan jakaa yhden hengen huoneeni puolalaisen miespuolisen keikkatyöläisen kanssa. En milloinkaan unohda hänen osaaottavaa ilmettään: "I hope you don't mind."

Sanomattakin on selvää, että opastiimimme yhteistyö lähti rullaamaan täydellisesti sillä sekunnilla, kun minulle paljastettiin totuus. Unkarissa ihania kollegoita pulpahteli jatkossakin eteeni kuin innosta poreilevia termaalivesilähteitä. Ja ah, mikä kaupunki!

 

Kaltaiselleni hyvinvointimatkailun historiasta intoilevalle ihmiselle Budapestilla on paljon annettavaa.

 

Sitten seikkailen mielessäni eri puolille Eurooppaa. Matkanjärjestäjän tuotantopäällikkönä sain nähdä upean läpileikkauksen maanosamme hotelli- ja oheispalvelumaailmasta. Kansainvälisillä ammattilaisten opintomatkoilla ja työntäyteisillä messumatkoilla aivoni miettivät paitsi tuotteistamista ja liike-elämän lainalaisuuksia myös sitä, miten kaunis Eurooppa onkaan, ja miten onnellinen olen työssäni. Ehkä matkailualan ihmisellä on paimentolaisen sielu. 

Yritä nyt edes

Seuraavaksi muistelen heittäytymistäni yrittäjyyteen muutama vuosi sitten. Sivutoimisesti mutta erittäin määrätietoisesti lähden kulkemaan lempeän matkailun polkua. Yhdistän ajatusmaailmaani slow-matkailua, laaja-alaista esteettömyyttä ja kestävää kehitystä. Luennoin, teen B2B-projekteja ja kiinnostun päivä päivältä enemmän matkailun vaikutuksista niin matkailijalle kuin matkakohteelle. Miten matkailualalla pitäisi toimia, että matkailu tukisi sekä matkailijan että matkakohteen ja sen asukkaiden hyvinvointia? 

Janoan lisäymmärrystä. Luen, verkostoidun globaalisti ja käyn kuulemassa vastuullisen matkailun asiantuntijaluentoja Lontoon ja Berliinin ammattilaisille suunnatuilla matkamessuilla. Alan katsella matkailualaa esimerkiksi lasten oikeuksien, ympäristön ja hyvinvointiteorioiden näkökulmasta. Samalla tongin hyvinvointimatkailun menneisyyttä. 

Käyn syvissä vesissä pohtiessani päivänvarjon kääntöpuolta, liiallisen ja epäoikeudenmukaisesti toteutetun matkailun haittavaikutuksia. Voimaantuminen alkaa siinä vaiheessa, kun alan löytää ongelmien sijaan ratkaisuja. Kiitos "ammatillisesta valaistumisestani" kuuluu muun muassa Harold Goodwinin ajatuksille sekä omille tutustumismatkoilleni kestävän matkailun benchmarking-kohteisiin Euroopassa ja Intiassa. Saan kohdata sielunkumppaneitani: yrittäjiä, jotka tekevät bisnestä itselleni tuttuun arvomaailmaan pohjautuen.

It takes two to tango: toinen jalka matkailussa, toinen sosiaalialalla

Filminauhaltani näen seuraavaksi, miten henkilökohtaisessa elämässä minua aletaan tarvita yhä enemmän läheisteni hoivaamiseen ja etenkin heidän palvelupolkujensa selvittelyyn. Yrittäjyys on paitsi vastuun ottamista itsestään ja omasta toimeentulostaan myös mahdollisuus yhdistää joustavasti työ- ja muu elämä. Siksi olen ollut alusta asti elämääni tyytyväinen yrittäjä, vaikkakin YEL-rajan ylittävän osa-aikayrittäjän ei tarvitse pohtia veroparatiiseja. Pikemminkin on mietittävä sitä, mistä saa toimeksiantoja niin, että YEL- ja muiden vakuutusmaksujen maksamisessa on edes jotakin järkeä. 

Olen oppinut sote-kentän asioita paitsi läheisteni kautta myös osa-aikaisessa palkkatyössäni kolmannella sektorilla perhejärjestössä. Yli kymmenen vuoden ajan olen saanut tehdä lehtijuttuja ja projekteja erikoistuen erityistarpeisten lasten perheiden elämään. Löydän matkailua myös täältä: hihkun innosta tutustuessani tuettujen lomien vaikuttavuuteen tai kuntoutuskeskusten toimintaan. Vedän ilolla erilaisia tilaisuuksia loma- ja leirikeskuksissa. 

Menneisyyden filminauhani loppupäässä on nykyhetki, aika epätietoisuuden syksyn alussa. Miten tästä eteenpäin koronan varjossa? Millainen on matkailualan tulevaisuus? Entä oman yritykseni ja työtilanteeni tulevaisuus? 

Olen pohtinut asioita kulkien verkkaisesti Etelä-Suomen upeilla soilla. Kesäni on siis ollut soinen muttei suinkaan surkea. Suo rauhoittaa ja maadoittaa. 

 

Kairessuo-Mieliäissuo, Orimattila

 

Olen tällä hetkellä päätoiminen opiskelija, ja hurjan innoissani opinnoistani. Oppilaitoksessa minua pidetään alan vaihtajana, mutta itse koen olevani alan laajentaja. Olen varma siitä, että sekä palveluliiketoiminnan johtamisen opintoni että työ- ja elämänkokemukseni ovat tarpeen myös tulevaisuuden työssäni. 

Siis siinä sosionomin työssä, jossa minua auttaa liiketoiminnan ja palvelumuotoilun ymmärtäminen. Tai siinä matkailualan työssä, jossa tarvitaan sosionomin osaamista. Tai yritystoiminnassani, jossa yhdistän mutkattomasti sosiaalialan ja matkailun. Suunnitelma hautuu jo päässäni.

Mutta palataan vielä takaisin huhtikuuhun 1995 ja matkatoimiston portaille Turkkiin. Siinä yksin tähtitaivaan alla istuessani ja aamua odottaessani ymmärsin jotakin merkityksellistä. 

Vaikka asiat eivät aina mene kuten niiden toivoisi menevän, elämä kantaa. Ne toimiston kundit tulivat töihin.

Yhtä lailla tulee aika, jolloin voimme taas kohdata toisiamme ja uusia paikkoja ilman koronan pelkoa. Uskon kestävästi rakennetun matkailun tulevaisuuteen - ja matkailu- ja sote-kentän yhdistettyyn voimaan. 

Koska elämä kantaa.


Kirjoittaja Päivi Suutari on keskiaikuisuutta todeksi elävä sosionomiopiskelija ja matkailullisen inkluusion nimeen vannova osa-aikayrittäjä, kahden palkkatyön etäilevä osa-aikatyöntekijä sekä kokoaikainen lähiäiti, -puoliso ja kissansa hoviväki. Taustaltaan hän on restonomi (ylempi AMK), matkailun ammattiaineiden opettaja ja kainuulainen suonkävijä. Kiitos kaikille entisille ja nykyisille työnantajille, esimiehille, työkavereille ja muille ammatillisella polulla vastaan kävelleille upeille tyypeille ympäri maailman! Ja matka jatkuu.